Mitä pidempi matka, sen taitavampi jätkä?

Tsekissä melottiin myös masters-sarjojen MM-kisat. Veijo Simpanen ja Seppo Wallin kanto-osuudella sumuisessa säässä – Sepolla melat, Veijolla menopeli. –Kuva: Tommi Ritala

Mitä pidempi matkaa, sen taitavampi jätkä?
Sprintterin havaintoja maratonin MM-kisojen rantapenkereeltä

Ratameloja Anne Rikala lähti maratonmelojien mukana turistiksi seuraamaan lajin Tsekissä käytyjä MM-kilpailuja. Kokemus oli Rikalalle ensimmäinen laatuaan, ja Vltavajoen penkalla hytistessään ja vauhdikkaita kisoja seuratessaan hän alkoi pohtia, mistä maratonmelonnassa oikeastaan on kyse, mitä se vaatii harrastajaltaan, ja onko suomalaisilla mitään mahdollisuuksia nousta maailman huipulle tässä rankassa kestävyyslajissa.

Rikalan kirjoituksen luettuaan maallikkokin tietää maratonmelonnasta ja kannoista enemmän kuin muuan moukarinheittäjätär...

Teksti: ANNE RIKALA

Maratonmelojat meloivat lajin maailmanmestaruuksista Tsekin Tyn Nad Vltavassa syyskuun lopulla. Suomesta oli mukana kahdeksan yleisten sarjojen ja yhdeksän masters-sarjojen melojaa huoltajineen. Päättyneen ratakauden jälkeen lähdin maratoonareiden matkaan turistiksi seuraamaan omalta osaltani ensimmäistä kertaa kansainvälistä maratonkilpailua. Hytisin kolme päivää Vltavajoen rantapenkereillä kelin vaihdellessa muutaman lämpöasteen ja nollan välillä, ja aistien valppauden varmisti kylmä viima.

Mielenkiintoinen tapahtuma herätti ajatuksia ja piti otteessaan penkereellä – poistuin hotellille vain lisäämään lämmintä vaatetta. Mistä lajista maratonissa oikein on kyse, mitkä ovat lajin suorituskykyvaatimukset, mitä vaaditaan huippumaratoonarin hauikselta, mitä pitää löytyä korvien välistä? Ja ennen kaikkea: onko Suomesta mahdollista nousta lajin kansainväliselle huipulle?

KANTOJA MATKASSA

Aiemmin kesällä erään harjoitusleirin ruokailussa meitä melojia osui samaan pöytään yleisurheilijoiden kanssa. Keskustelu kääntyi syksyllä odottavaan maratonmelonnan MM-koitokseen. Tuo heittäjille ja kilpakävelijöille tuntematon ja eksoottinenkin laji herätti pöytäseurueessa runsaasti mielenkiintoa, ja erityisesti kävelijöissä kunnioitustakin. Pitkäkestoisten lajien edustajat yli lajirajojen ymmärtävät kestävyyslajien luonteen. Me ratamelojat yritimme seikkaperäisesti kuvailla tulevaa kilpailutapahtumaa ja lajin vaatimuksia. Kerroimme tulevasta Tynin reitistä: tänä vuonna kyseessä olisi siis jokimaraton, tosin hyvin niukasti virtaavassa, padoin säännöstellyssä Vltavan haarassa. Kilpailu melottaisiin tyypillisesti kierroskilpailuna, yleisessä sarjassa matka olisi reilut 30 kilometriä, ja Tynissä reitin varrella olisi normaalia runsaammin kantoja, täydellä matkalla peräti seitsemän. Seurue kuunteli nyökytellen, kunnes pöydän toiselta puolen kajahti moukarinheittäjänaisen kommentti: "Kyllä tuo tosi rankalta kuulostaa, mutta sitä vaan jäin miettimään, että mitä ihmettä ne kannot siellä vedessä tekee?"

Maratonmelonta – kuten melonta ylipäätäänkin – on Suomessa verraten tuntematon laji. Lajien kirjossa maraton kuuluu ns. ei-olympialajien joukkoon. Valtion niukka huippu-urheilutuki kohdistuu nykyisessä järjestelmässä lähes kokonaan hyvinkin suppeaan olympialajien valikoimaan, poikkeuksena kesä- ei-olympialajeista mm. suunnistus. Maratonmelonta on kilpailumuotona kuitenkin kansainvälisesti laajalle levinnyt, menestyminen siinä vaatii täyspäiväistä urheilemista ja monessa maassa, kuten Espanjassa ja Etelä-Afrikassa, laji on seurattu ja huiput näkyvästi esillä, ja arvostuskin on sen mukaista. Suomessa lajin tunnettavuuden lisääminen ja sitä myötä arvostuksen ja mm. ulkopuolisten tukijoiden sekä runsaampien taloudellisten resurssien saaminen lajin pariin vaatinee lajiliitolta ja -ryhmältä entistä tarmokkaampaa satsausta, ja varmasti myös tuloksia eli hyppäystä mitalisijoille kansainvälisillä vesillä. Kantoja on siis matkassa, mutta myös nostetta havaittavissa. Vaikkapa Tommi Ritalan vuoden 2007 maratonin MM-kilpailujen 11. sija yksiköissä ja nuorten puolella Nina Itkosen sijoitukset sarjassaan kymmenen sakkiin ovat osoituksia yksilöiden ja lajiryhmän osaamisesta nykyisillä resursseilla.

KONEISTON OLTAVA KUNNOSSA 

Mikäli urheilusuoritus kestää hieman yli tai alle kaksi tuntia, puhutaan pitkäkestoisesta kestävyyslajista. Aerobisen suorituskyvyn on oltava hyvä, ns. kestävyyskoneiston on oltava kunnossa – siispä on todella pidettävä melonnasta, viihdyttävä kajakissa. Esimerkiksi jos mielii pysyä miesten yksikkösarjan kärjessä, melojan on pystyttävä ylläpitämään noin 14 km/h keskivauhtia kolmenkymmenen kilometrin suorituksen ajan. Mutta mikäli meloja joutuu tekemään töitä omilla äärirajoillaan, jotta pysyisi mukana tässä perusvauhdissa, ei hänellä ole enää edellytyksiä pysyä mukana rytminvaihdoksissa ja kiihdytyksissä mm. kantopaikkaa lähestyttäessä tai kannon jälkeen "rypytettäessä", eli kun peesiryhmät muodostuvat uudelleen. Maratonsuoritus ei siis suinkaan ole tasavauhtinen, vaan kovasta perusvauhdista tehdään taktisia kiihdytyksiä vastustajien pudottamiseksi ja hyvän melontapaikan saamiseksi ryhmässä, ja toisaalta perusvauhdista saatetaan välillä hidastaa hetkeksi aikaa rauhallisempaan mateluvauhtiin, kun kytätään uutta keulakajakkia peesiryhmää vetämään. Kanto-osuuksille tullaan tyypillisesti kovalla rytinällä, ja muutaman sadan metrin kanto juostaan kahdeksankiloinen (yksiköissä) kajakki kourassa todella kovaa. Tehoakin siten tarvitaan, eli kesto- ja lajivoimaa.

Kun seurasin huippumaratoonareiden suorituksia Vltavajoen rannalta kiinnitin huomiota erinäisiin seikkoihin. Esimerkiksi miesten yksiköiden voittajan Espanjan Emilio Merchanin melonta näytti kärkiryhmän vauhdissa päällepäin verraten helpolta. Kun lähestyttiin kaarteeseen kiihdytystä tai kantopaikkaa, Merchan pystyi muutaman vetoparin aikana nostamaan rytmiä ja tehoa rennosti, ja tarvittaessa toistuvasti kiihdyttämään kajakkinsa keulan ryhmän edelle. Hänellä täytyy siis olla suhteessa perusmatkavauhtiin nk. vauhtireserviä, ja anaerobisen kynnyksen vauhdin (vauhti, jota pystyy ylläpitämään maitohappojen lähtemättä ylen määrin kertymään) tulee olla korkea. Myös elimistön kyvyn huuhdella rypy-tyksissä kertyneitä maitohappoja on oltava tehokas. Silmiinpistävää oli myös Merchanin melonnan tekninen helppous – toki kun melotaan kärkisijoilla 1–4 eivät edellä menevien peräaallot pääse häiritsemään. Meloessaan Merchan pyyhkäisi nenää olkavarteensa noin kahdenkymmenen vedon välein – ihan vain kuriositeettina mainitakseni ja osoituksena siitä, että melontatekniikka on kuitenkin aina yksilöllinen.

Merchan kuuluu siihen joukkoon maratonhuippuja, jotka ovat menestyneet myös radalla. Hän tavoitteli Espanjalle olympiamaapaikkaa viime kevään rata-EM:ssa ja on moninkertainen rata-arvokilpailujen finalisti. Äkkiseltään voisikin siis ajatella, että huippuratamelojilla olisi hyvät edellytykset nousta maratonin kärkikahinoihin tuosta vain ikään kuin vasemmalla kädellä, hieman kanto-osuuksia harjoittelemalla ja hyppäämällä kylmiltään maratonpaattiin. Harjoittelu ja fyysiset edellytykset eivät lajien välillä kovastikaan poikkea. Tsekin matka vahvisti kuitenkin, että tuollainen kuvitelma on jokseenkin väärä. Toki on joitakin sekä radalla että maratonilla menestyviä yksilöitä, mutta yhteistä heille kaikille lienee vähintäänkin runsas kilpailustarttien määrä maratonilla – siis kokemus – ennen varsinaista läpimurtoa maratonin huipulle.

TAITO TAKAA TALOUDELLISUUDEN 

Kestävyyskoneiston tulee siis olla kunnossa, mutta tämä ei vielä yksinään riitä. Maratonilla tekninen taito ja taktiikkavaatimukset korostuvat; fysiikka on pohja ja taito taas vauhdin säilyttämisen edellytys. Melonta itsessään on vesielementin ansiosta teknisesti vaativa laji. Maratonilla vaativuus kertautuu veden ollessa useimmiten sekaisin ja pitkän matkan viedessä melojasta mehut. Kilpailut käydään usein verraten kapeissa joenuomissa, joissa melojista muodostuvat aallot jäävät vellomaan ahtaaseen ränniin, kuten Tynissäkin. Kierroskilpailuissa vastaantulevien melojaryhmien aallot varmistavat, että ristiaallokkoa riittää kyllä maaliin asti.

Kärkisijoista taistelevat maratoonarit pystyvät kuitenkin vellovassa vedessä ja peesiaalloilla myös väsyneinä ylläpitämään rentoa ja taloudellista melontatekniikkaa. Taitava meloja ei tee turhaa lihastyötä, tasapaino ja sujuva kajakin hallinta mahdollistavat taloudellisen tekniikan. Jotta yksilölle kehittyisi riittävä melontataito vaihteleviin olosuhteisiin, täytyy hänellä olla takanaan runsaasti ryhmässä melottuja melontakilometrejä, ja nimenomaan ns. huonoissa olosuhteissa melottuja. Ratapohjalta Tyniin kansainvälistä maratonkokemusta kartuttamaan tulleiden – niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin – melonnassa tämä saattoi olla ratkaiseva tekijä, ei niinkään fyysinen kunto. Teknisesti melonnassa tulisi pystyä hyödyntämään mahdollisimman kokonaisvaltaisesti koko kroppaa, mikä korostuu aina kilpailumatkan pidentyessä. Kahden tunnin suoritus maksimivauhdilla on pelkille hauiksille ja ojentajille mahdoton tehtävä. Vltavan penkereelle asti näkyi, kuinka maratonmiesten ja -naisten jalat toimivat tehokkaasti kajakissa ja vartalo teki töitä laajalla liikeradalla.

Fysiikan ja teknisen taitavuuden ohella myös taktiikka on oleellinen osa maratonia. Taktisesti hyvä ja kokenut kilpailija osaa hyödyntää peesin, lukea reittiä ja vastustajien liikkeitä sekä pystyy muokkaamaan omaa melontaansa ja taktiikkaansa tilanteen mukaan kilpailun edetessä. Vanha totuus, että kilpailemaan oppii vain kilpailemalla, on maratonilla kovastikin totta. Harjoituksissa on hyvin vaikea saada kokemusta vaikkapa maratonin lähtörytäkästä tai kaarretaisteluista. Kotivesillä on mahdotonta simuloida vaikkapa tilannetta, että ruotsalaisten kajakki kääntyy äkkiä poikittain eteen. Sattuma, tai huono tuuri, antaa oman mausteensa maratonmelontaan. Katsojalle peräsimen katkeamiset kantopaikalla kajakin pudotessa melojan käsistä, tai kilpailijoiden kaatumiset kesken kilpailun rytinän, tekivät ja tekevät tapahtumasta vaihtelevan ja mielenkiintoisen. Kilpailijan osa on karumpi; kaikkeen ei voi varautua tai valmistautua.

Ja uintiakin on maratonmelojan nähtävästi syytä harjoitella.

MITEN SUOMEN MARATONMELONTA MAKAA?

Ei se makaa, vaan tuntuu olevan matkalla eteenpäin. Lajin nykytilan ja tulevaisuuden kannalta moni perusasia näyttää olevan aika hyvällä mallilla: harrastajapohja on tällä hetkellä melkoisen mukava suhteessa koko kilpamelonnan harrastajamäärään Suomessa, ja trendi näyttää olevan nouseva. Mm. kansallinen Maraton-Cup ja Merimelojien viikkokisat mahdollistavat halukkaille runsaasti kilpailustartteja kauden aikana kotimaassa, ja ko. kilpailut ovatkin keränneet enenevässä määrin osallistujia. Aktiivit ovat kuluneena kesänä osallistuneet MM-kisojen ohella kansainvälisiin maratonkilpailuihin kuten Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin ja Asturian Prince Trophy -merimaratonille Espanjassa. Lajin parissa on sekä nuoria innokkaita tekijämiehiä ja -naisia että myös vanhempia, jo pidempään istuinkyhmyjään ja aivonystyröitään lajin parissa hiertäneitä. Valmennustietämys lienee kohtalaista, ja myös Kanoottiliiton valmennuksesta joitakin vuosia sitten vastanneilta Susanne Gunnarssonilta (Ruotsi, mm. maratonin maailmanmestari) ja Bela Pavelkalta (Unkari, useita sijoituksia kympin sakkiin maratonilla) on saatu näkemystä ja kokemusta lajin pariin.

Mutta on toki kehitettävääkin: ajantasainen lajianalyysi ja suomalainen maratonvalmennuslinja puuttuu ainakin kirjallisessa muodossa. Mikäli halutaan kehittyä, lajin vaatimuksista tulee olla laaja-alainen käsitys. Edellytyksenä lajin tuleville harppauksille eteenpäin lienevät ainakin valmennuksen kehittäminen muun muassa yhteisleireilyn ja harjoittelun seurannan suhteen, harjoittelun lisääminen (se kestävyys!) ja edelleen laajalla rintamalla enenevässä määrin kilpaileminen kansainvälisillä vesillä. Kansallisissa kilpailuissa voidaan hakea kansainvälisiä olosuhteita massalähdöillä sekä reitti- ja olosuhdevalinnoilla, ja näinhän on pyrittykin tekemään. Rata- ja maratonmelonnan yhteistoiminnan kautta voitaisiin molempiin lajeihin saada lisäpotkua. Nuorelle melojalle (miksei vanhemmalle, urautuneellekin) maraton on oiva tapa saada melontataitoa, kestävyyttä ja kilpailukovuutta – kuin myös melontailoa, onnistumisen euforiaa maaliin melotun urakan kautta. Kun melontatekniikan perusasiat ovat kohdillaan, lienee totta, että melomalla paljon oppii melomaan hyvin ja taloudellisesti, koko kroppaa käyttäen. Vesielementin ja kajakin hallinta, tuntuma veteen ja tasapaino kehittyvät kilometrien kertyessä.

Kaluston osalta asiat ovat selvästi paranemaan päin: Tsekistäkin trailerissa kulki ylös Suomeen enemmän maratonkajakkeja kuin alaspäin mennessä. Laji ei sinänsä ole välinelaji, oletuksena että kaikilla on allaan maratonkajakki, mutta kolme-neljä kiloa kilpakumppaneiden kajakkeja painavammalla menopelillä tulee kyllä antaneeksi melkoisesti "löysää" jo ennen starttia.

Otsikon kysymykseen, eli ovatko pitkien matkojen maratoonarit muita melojia taitavampia, en löytänyt vastausta Vltavajoen penkereeltä. Lajeja on mahdoton verrata keskenään; maratonilla vaaditaan taitoa, mutta niin vaaditaan myös sprinttimatkoilla. Ja taitoakin on niin erilaista.

Mutta mukavaa maratoonareiden matkassa oli, olivathan MM-tapahtumassa mukana niin lajin masters-konkarit, juniorit kuin yleistenkin sarjojen melojat. Rannalla oli urheilujuhlan tuntua, ja ennen kaikkea niin omassa kuin koko kansainvälisessä joukossakin vallitsi rento ja kannustava henki.

Jutun otsikkoon vielä palatakseni: ehkä onkin niin, että mitä pidempi matka, sen rennompi jätkä – tai likka!

•

Artikkelin kirjoittaja Anne Rikala on päätoiminen ratamelonnan olympiavalmennettava, parhaina saavutuksinaan MM-hopeaa sekä 200 että 500 metriltä 2007. "Vapaa-aikanaan" hän on liikunta- ja terveystieteiden yo pääaineenaan liikuntafysiologia.