Värikoodit myös melontareiteille

Laskettelurinteissä on jo vuosikymmeniä käytetty värikoodeja eri tasoisten rinteiden merkitsemiseen. Vaikeusasteet on merkitty rinnekarttoihin ja väritolpilla myös itse rinteisiin. – Kuva Ilkka Pitkänen, Espanjan Sierra Nevada 1974.

Pitäisikö melontareittejä ryhtyä luokittelemaan samaan tapaan kuin laskettelurinteitä: sininen reitti helppo, punainen keskivaikea, musta vain kokeneille melojille?

Kanoottiliiton turvaryhmän jäsen Petri Sutinen pohtii esitystä puolelta jos toiseltakin ja ottaa luokitteluun selkeästi kielteisen kannan.

Teksti: PETRI SUTINEN

Kanoottiliiton turvaryhmältä on pyydetty suomalaisten vesistöretkeilyreittien vaativuuden luokittamista. Toimenpiteellä haettaisiin samanlaista standardimallia, millä esim. laskettelurinteitä tai koskia on luokiteltu jo aiemmin. Turvaryhmä ei kuitenkaan ole katsonut aiheelliseksi laatia varsinaista melontaretkeilyreittien värikoodausta ohjeineen. Yksinkertaisena syynä tähän on se, että avovesillä tehtävien retkien haastavuuden ja retkiin sisältyvien riskien arviointi on huomattavasti monimutkaisempaa kuin esim. laskettelurinteiden vaikeustason määrittely. Sininen melontareitti saattaisi ajoittain olla jopa vaikeampi kuin musta reitti jonakin toisena päivänä. Värikoodien käyttö voisi näin ollen jopa harhauttaa osaa melojista. Retken haastavuuden määrittely kuuluu nähdäkseni retkipäivän aamuun ja retken vastuuvetäjälle.

MITÄ VOI LUOKITELLA...

On toki lukuisia reittiin liittyviä tekijöitä, jotka voidaan arvioida vaikkapa jo vuotta aiemmin. Tällaisia ovat mm. seuraavat tekijät:

1) Pisin etäisyys rantaan. Kajakki tai kanootti ei ole valtamerialus. Retki perustuu rannassa vietettyyn lepoon. Pisin etäisyys rantaan tietää myöskin suurinta epävarmuutta säiden suhteen sekä suurinta pelastautumisvaivaa ongelmien ilmetessä. Tämä on eräs tekijä, jonka voisikin värikoodittaa. Yli 10 kilometrin selänylitykset ovat haastavia.

2) Matkan kokonaispituus (päivämatkat – kokonaismatkat).

3) Pisimmän reitille aaltoja tuovan syvävetisen selän pituus. Esim. Päijänteen Ristinselällä ei ole matalikkoja, jotka taittaisivat aallokon. Vastoin yleistä uskomusta syvässä vedessä jo 10 km selkäkin luo kovalla tuulella melko kookkaan aallokon. Suomenlahden keskiosa, Keiteleen pääselkä ym. pitkät syvät suorat voivat luoda hyvin kookasta aallokkoa, jota saaristolla ja kareilla laikutetuilla alueilla ei esiinny, vaikka etäisyys mantereeseen olisi hyvinkin suuri.

4) Kulkeeko reitti pitkän syvävetisen selän ja matalikon välistä, läheltä matalan reunaa? Voiko matalikon ja syvän veden rajan kiertää? Aallon koko ei voi olla kuin puolet vallitsevasta vedensyvyydestä. Matalikko murtaa aina aallon. Mikäli reitillä on pakollinen aallonmurtoalueen ylitys, reitin mahdollinen haastavuus kohoaa jyrkästi. Etelä-Suomessa pystyy nämä murtoalueet halutessaan (ja osatessaan) kiertämään, mutta esim. Oulujärvellä, Pohjanmaan rannikolla ja Tanskassa on kohteita, missä rantaan pääsy edellyttää murtoalueen ylitystä.

5) Eristyneisyys, etäisyys tiestä ja kännykän kuuluvuus alueella.

6) Onko rantautumiskelpoista rantaa? Suomessa kyse on lähinnä mukavuusasioista, mutta maailmalla voi lähin käyttökelpoinen ranta olla erittäin vaikea löytää, etenkin kovalla kelillä.

7) Onko retkialueella joskus vuorovettä, virtoja tai äkillisiä sääilmiöitä? Virran ja kookkaan aallokon kohtaaminen tuo matalikkoakin haastavammat olosuhteet esiin. Ukkonen on hyvin tyypillinen haastava sääilmiö Etelä-Suomen kesässä ja hankalasti ennakoitavissa, tarkalleen ottaen. Ukkosriskillä kaikkia suuria selänylityksiä tulisi siis välttää. Kauan jatkuneen tuulen vaikutus luo pitkälle selälle myötätuuleen kuljettavan pintavirran, jonka nopeus voi olla lähes 2 km/h.

8) Laiva- ja veneliikenne reitillä. Miten vilkasta liikenne on, millaisia aluksia liikkuu, millaisia kippareita ko. aikana on ohjaimissa?

Tällaisten tekijöiden puolesta retkireittien luokituksen voisi tehdäkin!

... JA MITÄ EI?

Vastapuolella on kuitenkin vielä painavampi pakka tekijöitä, joita ei kartalta voi vuotta aiemmin katsoa tai päätellä. Kuten:

1) Mikä on ilman lämpötila? Alhainen lämpötila lisää yllättävän voimakkaasti väsymisherkkyyttä, hypotermiariskiä ja tasapaino-ongelmia. Retken haastavuus moninkertaistuu ilman jäähtyessä.

2) Mikä on veden lämpötila? Alhainen lämpötila luo edellytykset suhteellisen nopeaan hengenmenetykseen. Yli 22-asteisessa vedessä voi tehdä munauksia porukallakin ja naureskella niille vielä samana iltana, mutta +2 asteisessa vedessä tulee ruumiita kuivapuvuissakin. Saman reitin hengenvaaraan vievät riskit monikymmenkertaistuvat veden jäähtyessä. Järkevät vaatimukset pelastautumistoiminnan sujuvuudelle ovat hyvin tiukkoja jääkylmissä vesissä!

3) Mikä on vallitseva ja kehittyvä säätila? Vallitseva säätila on fakta ja kehittyvä säätila on todennäköisyysjatkumo. Kovat sääolosuhteet lisäävät rajusti retken haastavuutta, mutta useimmiten ne myöskin ilmeisinä vaaratekijöinä johtavat turvallisiin ratkaisuihin. Epätodennäköisen sään toteutuminen leppeällä kelillä sen sijaan (esim. yllättävä syöksyvirtaus, missä tuulen nopeus lisääntyy nopeasti 5 m/s – yli 20 m/s) monikymmenkertaistaa myöskin retken riskit. Ehkä tärkein yksittäinen reitin todelliseen riskiin vaikuttava tekijä on se todennäköisyys, millä negatiivinen sääilmiö toteutuu.

4) Millaisia ovat ryhmän jäsenten varusteet, taidot ja kunto, ja millainen on porukan henkinen ja fyysinen kestävyys? Melontaretkellä muiden ryhmän jäsenten henkilökohtainen toimintakyky on turvallisuus- tai riskitekijä koko muulle ryhmälle. Osallistujiin liittyy aina myös todennäköisyystekijä, kuten säähänkin. Tilastollisesti esim. sydänkohtaus melontaretkellä varmastikin joskus toteutuu. Pelkkä tajuttomuuskohtaus, tai vakava riita osallistujien kesken, lisää siniseksi luokitellun retken haastavuuden hetkessä punaiseksi tai jopa mustaksi. Erityisesti kylmissä oloissa selkävesillä voi kokematon meloja saattaa kokeneenkin melojan vakavaan onnettomuuteen.

5) Ryhmän koko. Haastavissa oloissa hyvä ryhmän koko olisi vähintään neljä henkilöä. Parimelonnassa reskutus vaatii vaikeissa olosuhteissa, kuten kookkaassa murtoaallossa, hyvin suurta taitoa. Kun hyvän pelastustaidon omaavia melojia on mukana useita, riskien hallinta on helpompaa ja pelastustoiminnan haastavuus on paljon pienempää. Avovesimelojia on hukkunut maailmalla paljon yksin meloessaan ja jonkin verran myös parin kanssa, joko toinen tai molemmat. En kuitenkaan ole kuullut vakavista onnettomuuksista yli neljän kokeneen melojan ryhmissä.

SUMMA SUMMARUM

Melontaretkien haastavuuteen vaikuttavat hyvin paljon ne tekijät, jotka määrittyvät ja osuvat yhteen vasta ryhmän kokoontuessa tiettynä vuoden hetkenä lähtöpaikalle. Tästä syystä retkireittien luokittelua ei voi nähdä turvallisuutta edistävänä toimenpiteenä – pikemminkin luokitus voisi olla osittain hämmentävä ja liiaksi melontaretken haasteita yleistävä. Tilanne melontaretkellä on konkreettisesti monimutkaisempi kuin esim. laskettelijan aloittaessa siniseksi luokitellun laskettelurinteen auraamista. Tästä syystä melontaretkien vetäjä tarvitsee hyviä muuttuvien erityistilanteiden hallintataitoja sekä hyviä henkilökohtaisia melontataitoja, jopa niillä helpoilla "sinisillä" reiteillä. Kylmänä vuodenaikana, huonolla kelillä ja kokemattoman sekavarustetun ryhmän kanssa tilanne on helpollakin reitillä varsin kaukana helposti ohjattavasta tilanteesta.

ONKO RETKIMELONTA VAARALLISTA?

Edellä kuvatut argumentit luovat varmaan voimakasta mielikuvaa retkimelontaan liittyvistä riskeistä. Mutta miten vaarallista melominen ihan aikuisten oikeasti on?

No, ainakin melonta on ilmeisesti turvallisempaa kuin uiminen. Lähes 40 uimaria vajoaa vuosittain veteen, eivätkä he kaikki suinkaan ole humalassa, mutta kylläkin ilman pelastusliivejä. Melojien osalta tappioluvut jäävät alle kymmenesosaan tästä – jos jäänevät kyllä harrastetunnitkin. Humalassa ilman liivejä melontavälineeseen eksynyt on luettavissa tilastoissa epäselväksi uimariksi. Melojaksi moinen otus ei kelpaa!

Veneily puolestaan on tilastojen mukaan uimistakin moninverroin vaarallisempaa. Jopa yli 100 veneilijää kuolee vuosittain. Millähän perusteella vanha veneilijä pitää melontaa vaarallisena? Turvallisuuskulttuuri melonnassa on monin verroin mökkiveneilyä korkeammalla tasolla.

Liikenteessä taas kuolee jopa 400 ihmistä vuosittain. 1970-luvun alusta liikennemäärät ovat moninkertaistuneet, mutta kuolemantapausten määrä silti pienentynyt. Kehitys on kuitenkin ollut koko ajan kohden turvallisempaa liikennettä.

Viinan juonti taas vuorostaan on korkeamman riskitason extreme-toimintaa ja huomattavasti melomista tai vuorikiipeilyä vaarallisempaa. 1300 ihmistä kuolee vuosittain suoriin alkoholin myrkkyvaikutuksiin.

Kannattaa myöskin huomata, että on tilastollisesti paljon vaarallisempaa pysyä kotona kuin lähteä melontaretkelle. Kotitapaturmissakin kuolee yli 1000 suomalaista vuodessa. Koti on ehkä liiankin turvallisen tuntuinen paikka?

Jopa nukkuminen – etenkin omassa sängyssä – on tilastollisesti vaarallisempaa kuin melominen.

Sairaalaan taas kuolee yli 20 000 ihmistä vuodessa – sairaala onkin tilastojen mukaan Suomen vaarallisin paikka!

Ehkäpä retkimelonta on kuitenkin keskimäärin varsin turvallinen harrastus...

– Lähde: www.tilastokeskus.fi